Avioero. Tänään on tasan kaksi vuotta meidän hääpäivästämme. Tuntuu kuin siitä olisi vuosia enemmän, toisaalta kaksi vuotta aviossa on todella lyhyt aika ja on vaikea uskoa että naimisiinmenosta on vain kaksi vuotta. Neljän päivän päästä päättyy meidän avioeron harkinta-aika ja me saadaan hakea avioeroa.
Olin ottanut tämän päivän töistä vapaaksi varmuuden vuoksi siltä varalta että tunteet olisivat tänään pinnassa erityisen paljon. Vielä reilu viikko sitten elin ”syvässä päässä” eli ahdistus- ja masennusvaihetta, joten hermoromahdus tai muu luhistuminen oli enemmän kuin odotettavissa.
Mietin etukäteen että haluaisinko viettää tämän päivän ystävieni kanssa, sängyn pohjalla puhelin kiinni vai yksin jossain keskellä metsää paiskoen halkoja. Enpä osannut odottaa, että ei tarvitsekaan päättää asiaa itse vaan joudun viettämään päivän kokonaan sängyn pohjalla kun muualle en murtuneen jalkani kanssa pääse. Enkä todellakaan olisi ikinä toivonut henkisen tuskan lisäksi näin pahaa fyysistä kipua rinnalle kärsittäväksi.
Avioeron läpikäyminen
Olen alkanut viimeisen kuukauden aikana vasta käymään eroa henkisesti läpi, kun satunnaiset lomapäivät pakottivat minut pysähtymään ja katsomaan ympärilleni. Olen täyttynyt vihalla, surulla, kivulla ja katkeruudella niin eroa, koko avioliittoa kuin ex-aviomiestäni kohtaan. Kaikista vihaisin olen kuitenkin itselleni kun olen sallinut itseäni kohdeltavan niin huonosti kuin minua suhteessamme ja avioliitossamme kohdeltiin ja olen omasta vapaasta tahdostani tuhlannut ja uhrannut elämästäni niin paljon, lähes kaiken, suhteelle ja ihmiselle, joka ei ole kunnioittanut, rakastanut tai arvostanut minua.
Mitä kauemmin erosta on ja mitä enemmän siihen saan etäisyyttä, sitä enemmän näen suhteemme vääristynyttä arkea sekä kohtelua, jota silloin tietämättäni ja huomaamattani siedin. Olen keskustellut tästä nyt sekä terapiassa että muutaman ystäväni kanssa, jotka ovat olleet huojentuneita että olen myös itse alkanut vihdoin ymmärtämään ja käsittelemään sitä, kuinka paljon minua loukattiin, manipuloitiin ja alistettiin suhteessamme. Toivon, että tulen joskus vielä saamaan takaisin edes murto-osan siitä ilosta ja itsetunnosta, josta nautin ennen suhdettamme ja mikä kaikki pikkuhiljaa suhteessamme minulta vietiin.
Luulisi, että tällaiset tunteet auttaisivat pääsemään erosta paremmin yli kuin esim. rakkaus tai kaipaus. Mutta viha ja katkeruus ovat niin voimakkaita tunteita, että ne tuntuvat syövyttävän koko arkea ja ympäröivää elämääni niin, että välttelen ystäviäni koska en pysty kohtaamaan heitä näin syvässä negatiivisuudessa ja sydäntä raastavassa tuskassa ja kiukussa. En osaa sanottaa pahaa oloani, mutta tiedän miten pahasti se kuohuttaa ja satuttaa minua ympäröiviä ihmisiä.
Pääseekö tästä yli?
Kuva minusta makaamassa sängyn pohjalla pää sekaisin lääkkeistä, moneen päivään käymättä suihkussa, hikoillen ja silmät itkusta turvonneina kuvastaa kyllä täydellisesti tunnetta tämän hetkistä elämäntilannettani kohtaan. En ihan tällaiseksi kuvitellut tätä päivää, mutta toisaalta tämä on melkein kuin sanakirjakuvitus henkilöstä, jonka sydän ja avioliitto on särjetty ilman selitystä, ilman ennakkovaroitusta ja ilman minkäänlaista kunnioitusta tai rakkautta.
Haluan sydämeni pohjasta uskoa ystäviäni (jotka onneksi ovat vielä jakamassa tätä kaikkea kanssani) että olo helpottaa ja kaikki tulee vielä kääntymään hyväksi. Tulen nousemaan entistä vahvempana ja saavuttamaan vielä hienoja asioita elämässäni. Välillä vain epäilyttää että jaksanko odottaa sinne asti tämän pahan olon kanssa.
