Kehosuhde. Mulla on ollut koko mun elämäni todella ristiriitainen suhde mun vartalooni. Olen ollut pienestä asti enemmän tai vähemmän pyöreä, josta jo ala-asteella kiusattiin. Olin ala-asteella myös liian poikamainen hiphop-vaatteineni ja lyhyellä tukallani, yläasteella kävin goottivaiheen, joka myös aiheutti ulkonäköön kohdistuvia kommentteja ja asenteita, vaikka en enää ollut silminnähden ylipainoinen. Ulkonäköäni ja vartaloani on kuitenkin koko elämäni kommentoitu ja arvosteltu.
Lukiossa olin normaaleissa mitoissa, mutta en ikinä kokenut asiaa niin silloin. Peittelin vaatteilla ja asuilla mm. ”liian isoja” jenkkakahvojani ja cheerleader-joukkueessani olin selkeästi isoimmasta päästä, vaikka todellisuudessa tämä johtui lähinnä pituudestani. En ole kuitenkaan ikinä ollut urheilullinen, joten en voinut kokea joukkuetovereiden seassa itseäni samanarvoiseksi.
Pakkomielteinen treenaaminen
Aikuisiällä koin muutama vuoden vaiheen, jossa treenasin kuntosalilla todella kurinalaisesti erilaisia dieettejä kokeillen. Opiskelin itsekseni treenaamisesta ja ravinnosta todella paljon ja hakeuduin myös opiskelemaan alaa koulunpenkille. Vaikka urheilin paljon, olin todella hyvässä kunnossa ja kroppani oli fyysisesti parhaimmassa kunnossa koko elämäni ajalta, en nähnyt itseäni laihana, ”hyväkroppaisena”, urheilullisena tai millään tavalla hyvännäköisenä, enkä edes terveenä. Päähäni oli niin iskostunut oma lihavuuteni ja ylipainoisuuteni, että en voinut millään nähdä itsenäni normaalina. Todella epäterve kehosuhde, vaikka olin fyysisesti terve ja hyväkuntoinen.
Treenasin ja noudatin tiukkoja ruokavalioita, koska tavoittelin jotain, mitä en vieläkään osaa sanoa. Olen aina ollut tällaisten intohimojen kanssa sellainen, että ne tulevat yhtäkkiä ja sen pienen hetken, minkä jaksan aiheesta kiinnostua, lähden siihen täysillä ja annan itsestäni 110% = hyperfiksaatio.
Kotini täyttyi kirjallisuudesta, vapaa-aika meni joko treenatessa, ruoka-aineiden äärellä tai asiasta opiskellessa itsekseni. Tein myös muille treeni- ja ruokavalioita ja kävin vetämässä treenejä. Koin, että mulla on todella pitkä matka sinne jonnekin, vaikka en tullut ikinä ajatelleeksi, että mitä tavoittelen, mitä haluan olla tai mitä saavuttaa. Mittailin painoani, mittojani, treenipainoja sekä -aikoja. Ilman konkreettisia tavoitteita, mutta suunnitelmia ja ohjelmia oli kyllä paljon.
Oikealla heinäkuu 2015. 3kk välilevyn repeämisen jälkeen.
Tavatessani ex-aviomieheni, treenit ja ruokavaliot vähitellen väistyivät ja vietin enemmän vapaa-aikaani hänen kanssaan. Treenaamisesta tuli rennompaa kun arkeen mahtui myös hengailua, kaljottelua ja pizzan syöntiä ilman omantunnon tuskia. Noin vuosi seurusteltuamme, minulta repesi välilevyjä, jota seurasi usean vuoden kuntoutus kovine kipuineen ja tuskineen. Jouduin jättämään liikunnan pitkäksi ajaksi täysin pois ja koska en päässyt edes sängystä ylös keittiöön, ruokavalio alkoi muodostumaan enemmän nouto- ja pikaruuasta. Muutamassa kuukaudessa olin 30kg painavampi kun mitä olin ”parhaimmassa kunnossani”. Mukaan tuli myös mm. runsas alkoholin käyttö.
Nykytilanne
Kuntosalitreenaaminen ja satunnainen lenkkeily kavereiden kanssa ovat edelleen ainoat liikuntamuotoni tai urheiluharrastukseni. Salilla käynti on todella satunnaista ja vaiheittaista ollut kaikki nämä vuodet. Välillä tulee innostuspiikki ja jossain vaiheessa se taas syystä tai toisesta jää. Esimerkiksi suhteemme aikana jouduin aina välillä jättämään salilla käynnin, sillä se oli pois ”yhteisestä ajastamme”, josta minua eri tavoilla syyllistettiin.
Sekä treenaamisessa että ruokavaliossa yritän edelleen löytää kultaista keskitietä jokotai-ajattelun sijaan, johon helposti syyllistyn. Mikäli viikonloppu tulee herkuteltua- ei löydy motivaatiota jatkaa puhtaampaa ruokavaliota jälleen maanantaina, tai mikäli viikolla jää treeni välistä, on vaikea palata entiseen treenirytmiin tai muokata sitä uudeksi. Persoonaani ei sovi rento ajattelu, että menisin hetken mielijohteesta salille tai en tietäisi etukäteen mitä aion tänään treenata. Ohjelma ja suunnitelma pitää olla aina tai siinä ei ole muka järkeä. Kehosuhde ei vieläkään ole täysin terve, mutta terveempi kuin ikinä ja teen edelleen jatkuvasti töitä tämän eteen.
Tällaisesta rajoittuneesta ja pakonomaisesta ajattelumalleista irti pääseminen on usean vuoden työ, eikä siltikään välttämättä väisty milloinkaan. Silloin on iloittava jokaisesta pienestä askeleesta matkan varrella, kuten siitä että syö yhtenä päivänä perhepizzan ja litran jäätelöä ilman, että siitä täytyy itseään rankaista tai että luovuttaa ja toistaa sen seuraavana päivänä, vaikka oksettaa ja mahaan sattuu. Tai siitä, että voi lähteä kaverin kanssa kävelylle ilman ajatusta siitä, että se on treeni ja on mitattava matkaa, aikaa tai sykettä.
Minkälainen suhde sinulla on kehoosi?
Trackbackit/Pingbackit