Mielenterveys. Mulla on nuoruudesta asti ollut vaikeuksia mielenterveyteni kanssa. Enimmäkseen on ollut taipumusta masennukseen, ahdistukseen, erilaisiin addiktioihin ja impulsiiviseen/agressiiviseen käytökseen. 

Yläasteella kävin mm. kuraattorilla, nuorten turvatalossa, kriisikeskuksessa mutta aina hoitokontaktit jäivät lyhyeksi, sillä en joko puhunut ääneen tai aina edes tunnistanut ongelmiani, patosin ne sisälleni kun ei niistä kotonakaan puhuttu ja näistä syistä myös kieltäydyin hyväksymään ja vastaanottamaan apua. 

kuva: Canva.com

Meillä on ollut tällaisten asioiden suhteen kotona maton alle lakaisun kulttuuri, joten suurimmaksi osaksi syytin ongelmista itseäni. Pakkohan ongelman oli olla minussa, kun veljeni oli ”täysin normaali”: hyväkäytöksinen, rauhallinen, ei käyttänyt päihteitä eikä aiheuttanut kotona tai koulussa lainkaan ongelmia. Minä taas olin aikalailla kaiken tämän vastakohta. 

Lukiossa ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä oli muutaman vuoden seesteisempi kausi, välit vanhempiin lähentyivät ja näkyviä tai tuntuvia mielenterveyden ongelmia ei ollut. Alkoholia kului, mutta sekään ei aiheuttanut tuona aikana juuri ongelmia muuhun elämääni. Pari vuotta lukion jälkeen pääsin vihdoin lähihoitajakouluun, tarkoituksena erikoistua lapsiin ja nuoriin sillä halusin päiväkotiin töihin, tästä oli jo muutamien vuosien työkokemusta. 

Kokemuksista pohja työelämään

Koulussa kuitenkin alkoi kiinnostamaan enemmän mielenterveys- ja päihdetyö, mutta koin, että minulla ei ole mahdollisuutta tai edes ”oikeutta” hakeutua alalle, koska olen itse entinen päihdeongelmainen sekä mielenterveysongelmista pitkään kärsinyt. Onneksi kuitenkin seurasin sydäntäni ja vaihdoin vielä kouluaikana erikoistumista, sillä tämäkin on auttanut elämässäni hurjasti niin tunnistamaan omaa ja muiden käytöstä kuin myös osittain hoitamaan itseäni ja mielenterveyttäni sekä myös ymmärtämään muiden käytöstä ja toimintaa. Koen myös että kyseisellä alalla on tarvetta myös kokemusasiantuntijoille. 

Edellisen parisuhteeni aikana on ollut myös mielenterveyteni suhteen vaikeimmat ajat. Seitsemän vuoden suhteeseemme mahtui niin masennusta, päihdeongelmia, vakavaa ahdistusta, maniaa, pakko-oireita, syömishäiriötä kuin henkistä ja fyysistä väkivaltaakin. Olemme molemmat kärsineet vakavista mielenterveyden häiriöistä ja yhdessä esim. päihteiden kanssa jälki on ollut myös sen mukaista. 

Itse olen suhteen aikana vaihtelevasti, mutta erityisesti suhteen jälkeen, käynyt juttelemassa sekä hakenut hoitoa/apua ongelmiini, puolisoni ei lainkaan. Nämä ovat erittäin suuressa roolissa tuoreessa erossamme ja vaikuttaa varmasti molempien elämään sekä tuleviin mahdollisiin suhteisiin vielä pitkään tulevina vuosina. Tämä on todella tärkeää ymmärtää ja hyväksyä. 

Hyväksyminen

Vasta nykyään alan hyväksymään mielenterveyden häiriöt osana itseäni sekä puhumaan niistä avoimesti myös lähipiirilleni. En halua hakea tiettyjä diagnooseja tai lokeroida itseäni sairauksien mukaan, mutta haluan kuitenkin puhua avoimesti mielenterveydestä esim. somessa, jotta leimat ja ennakkoluulot mielenterveyden häiriöistä poistuisivat. 

Jokaisen meistä mielenterveys horjuu elämän aikana, eikä sitä tule hävetä tai peitellä. Mitä aiemmin itsestään huomaa, että kaikki ei ole hyvin, sitä nopeammin on mahdollista hakea apua. Näin paraneminen ja oman olon tasapainottaminen helpottuu ja oireista pääsee myös mahdollisesti eroon. Vastauksena siis otsikon kysymykseen: olen, mutta niin on kaikki muutkin joskus.