Pariisi. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, vietin joulun ja uudenvuoden Pariisissa. Tämä olikin loppuvuoden tapahtumien ja olotilan vuoksi erittäin odotettu pako arjesta ja omasta elämästä.
Vielä Pariisiin lähtiessä oli todella levoton, ahdistunut ja alakuloinen olo. Viimeiset viikot Suomessa asuin tosiaan ystävän luona, monen ystävän kanssa oli yhteydenpito jäänyt, elintavat olivat rempallaan päihteidenkäytön sekä liikunnan ja ravinnon puutteen vuoksi, deittailupuolella satoi myös lunta tupaan ja työssäkäynti ahdisti. Arki kului melkoisessa sumussa ja mieli oli todella alakuloinen, suorastaan masentunut.
Ex-aviomiehen yllättävät uutiset perheenlisäyksestä sai kaikkien muiden epäonnisten tapahtumien vuoksi tunteeni todella pintaan ja lähes vuoden viha, suru, pettymys, loukkaantuminen ja kauna kasvoi ylitsepääsemättömäksi. Koin, että en halua nähdä häntää enää koskaan ja odotin kuumeisesti, että avioeromme astuisi virallisesti voimaan.
Joulu meni yllättävän rennosti, vaikka etukäteen jännitti joulun luomat tunteet jo muutenkin alakuloiseen mielialaani. Vietimme jouluaaton Disneylandissa ja joulupäivän Eiffel tornilla, missä kummassakaan joulu ei juurikaan näyttäytynyt. Tämä helpotti omaa suhtautumista ja oli yllättävän helppo ja huoleton olo.
Elämää mullistava hetki
Uudenvuodenpäivän vietin lähes kokonaan yksin. Iltapäivällä asunnollemme palattuani, päätin hetken mielijohteesta lähteä vielä kävelemään läheiselle kukkulalle sekä siellä sijaitsevaan nähtävyydelle: Sacré-Cœurin basilikalle, joka on kaunis ja todella suosittu katolinen kirkko. Ilta oli jo hämärtynyt, olin todella hyvällä tuulella käveltyäni todella miellyttävän kaupunginosamme uusissa osissa ja kirkko näyttäytyi valoineen ja ihmismäärineen hämärässä todella kauniina. Olin todella häkeltynyt.
Sisällä pienen kierroksen tehtyäni päädyin vielä istumaan rukousalueelle aivan alttarin eteen, jossa yläpuolelleni levittäytyi suurenmoinen Jeesusta esittävä maalaus. En osaa vieläkään selittää mitä tapahtui, mutta löysin sisälläni koko vartalon kattavan rauhan ja tunsin, kuinka kaikki negatiiviset tunteet: viha, katkeruus, suru, pettymys, pelko, kipu ja tuska haihtui. Annoin mielessäni täydellisesti anteeksi niin ex-miehelleni kuin hänen uudelle kumppanilleen, minua satuttaneille ystävilleni, minua loukanneille tapailu- tai seksikumppaneilleni, perheelleni sekä ennen kaikkea itselleni. En tiedä milloin elämässäni olisin itkenyt niin puhtaasti ja vilpittömästi.
Poistuin kirkosta niin kevyin askelin, etten vieläkään voi kuvitella saavuttavani niin euforista olotilaa ilman päihteitä. Uloskäynnin luota löysin suuret portaat, joilla vietti iltaa sadoittain ihmisiä. Perheitä, ystävyksiä, porukoita sekä kaikkia laulattava trubaduuri. Tunsin syvää yhteyttä ja turvaa niin näihin tuntemattomiin ihmisiin kuin universumiin, vaikka olin täydellisen yksin keskellä ihmisjoukkoa, suurkapungin yllä, kaukana kotoa. Soitin äidilleni, poltin rauhassa tupakan tai kaksi ja nautin. Voin aidosti sanoa nauttineeni niin itsestäni, elämästäni kuin yksittäisestä hetkestä. Tämä jos joku, on minulle ollut todella vieras tunne.
Onko sinun elämässäsi sattunut yksittäistä, elämää mullistavaa hetkeä? Miltä se tuntui?
